Tänään hypätessäni tavalliseen tapaani Vaajakosken kirjaston lainaustiskille ja katsellessani ympärilleni, huomasin jotain outoa. Siristin silmiäni. Se oli reunoista harmaa ja neliön muotoinen. Siitä näkyi myös joidenkin ihmisten kuvajainen. Se oli peili. ”Haa, tämähän on kivaa!” ajattelin.

”Jos istun tässä koko päivän, voin nähdä kaikki kirjaston asiakkaat!” Kipaisinkin sitten hakemaan taukohuoneesta muutaman pullan sekä kupillisen kahvia, ja menin Himmun kanssa vastaanottotiskille.

 

Tiskillä istuessani aloin nakertaa voisilmäpullaa, jonka olin lainannut taukohuoneesta.

- Mitä me tässä oikeastaan teemme? kysyi Himmu, joka ei ollut vielä huomannut peiliä.

- No vakoilemme tietenkin, kuiskasin  Himmulle etteivät muut asiakkaat kuulisi loistavaa keksintöäni.

- Selvä, sanoi Himmu vieläkin hieman epäilevästi.

Aloin nakertaa jo toista pullaa ja annoin Himmulle palasen. Sitten suljin silmäni, koska asiakkaita ei näkynyt.

 

Seuraavan kerran avatessani silmäni, kirjasto oli aivan pimeä ja ketään ei näkynyt missään. Kurkistin pimeässä kelloon. Se oli 20.05. Kirjasto oli juuri sulkeutunut. Minua suututti. En ollut nähnyt yhtäkään asiakasta, vaikka keksintöni oli ollut niin hyvä. Kurkistin vielä peiliin päin, vaikka tiesin, ettei sieltä näkyisi mitään. Katsoessani peiliin päin silmäni laajenivat ihmetyksestä. Siellä oli selvästi joku.

 

Päätin mennä katsomaan lähempää. Hahmo alkoi näyttää tutulta. Sillä oli oranssi nokka ja turkissa oli mustaa sekä valkoista. Se oli Himmu.

- Himmuu! huusin ja syöksyin Himmua kohti.

Himmu käänsi kylkeä ja sanoi unisena:

- Miksi tulit herättämään minut?

- Anteeksi, menenkin tästä nukkumaan, sanoin ja käperryin Himmun viereen.

 

Aamulla heräsin pirteänä ja menin lainaustiskille. Nyt aioin onnistua vakoilemisessa. Suuntasin katseen peiliin päin. Siinä näkyi lukumadossa leikkiviä lapsia. Katselin niitä jonkun aikaa, kunnes joku tuli ottamaan vastaan palautettuja kirjoja.

- Mitä te siinä teette? kysyi tiskin luo tullut nainen.

- No vakoilemme tietysti, vastasin mahdollisimman hiljaisella äänellä.

- Mitenkäs te lainaustiskiltä voitte vakoilla? kysyi nainen hämmästyneenä.

- Vakoilupeilin kautta, sanoin, mutta sitten päätin jatkaa vakoiluani.

- Höpsöt, eihän sitä peiliä ole vakoilemiseen tarkoitettu. Se on sitä varten, että henkilökunta voisi nähdä myös lukumadolle lainaustiskiltä, sanoin nainen ja naurahti.

- Selvä, alankin jo kyllästyä tähän puuhaan, sanoin ja huomasin juuri Himmun tulleen viereeni.

Kuulin pienen huokaisun.

- Onneksi tämä kesti vain yhden päivän, sanoi Himmu huojentuneena.

- Niin, mutta nyt alkaa taas olla tylsää. Voisimmeko keksiä jotain hauskaa tekemistä? kysyin vielä Himmulta.

- Varmasti! huudahti Himmu.