On yö, ja kirjasto on autio, sillä asiakkaat ovat jo lähteneet koteihinsa. Olen ystäväni Himmun kanssa lukemassa paria seikkailukirjaa, kun kuulemme outoja ääniä. Kuin joku olisi raapinut pitkillä kynsillään liitutaulua. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin.

– Mi-mikä se oli? Himmu kysyy.

–E-en tiedä. Jotakin kammottavaa kuitenkin, vastaan hänelle.

 

Suurennan itseni suunnilleen hyllyn mittaiseksi ja katson ympärilleni. Näen mustiin verhoutuneen hahmon, joka hiippailee kohti henkilökunnan tiloja.

– Voi amfiteerin sulka! Se on kirjamurtorosvo! Voihan varvasväli! Se on pukeutunut mustiin! Ja meidän täytyy pysäyttää se, ettei meidän rakkaille kirjoille käy mitenkään! Voihan paloposti! Olemme ilmiselvästi tulleet meidän omaan seikkailuumme, jota lopulta kirjoitetaan esi-isältä esi-isälle ja sitä kautta lapsenlapsillemme! huudahdan täynnä riemua. Viimeinkin olen löytänyt oman seikkailuni, jota olen odottanut koko elämäni ajan.

– Ki-ki-kirjamurtomikä? Himmu hämmästelee.

– Kirjamurtorosvo. Tule! Pysäytämme sen!

 

Niin me hiippailemme rosvon perässä henkilökunnan tiloihin. Ja näemme Marja-Kaisan huoneessa hiippailijan! Marja-Kaisan huone on aina täynnä kirjapinoja. Hyppään parin kasan ylitse. Muutan itseni niin isoksi, että piponi osuu kattoon, hiippailen varkaan taakse ja kiljaisen:

– Sinut on pysäytetty!

Murtorosvo kääntyy katsomaan minua. Ja näen kuka se onkin!

– Sehän on rouva MK! kumarran hänelle. – Mitä teette tähän aikaan täällä?

– Minun laukkuni unohtui tänne, joten lähdin hakemaan sitä, Marja-Kaisa selittää.

– Vai että kirjamurtojoku, Hurmilus, Himmu nauraa.

– Mikä? Marja-Kaisa ihmettelee.

– Ei mikään. Me vain ylivilkastuimme, siinä kaikki, mutisen punastuneena.

– Asia selvä. Hyvää yötä!

– Hyvää yötä!